Eilinen päivä oli aika hanurista ja iltapäivällä tuli sellainen olo että nuppi halkeaa ja kaikki kaatuu päälle. Lähdin sitten (ihan rauhallisesti, en ovet paukkuen tällä kertaa) pienelle ajelulle ja hakemaan jälkikasvulle lauantain perinteiset mäkkärimätöt. Tovin olin ajellut ympäriinsä kun alkoi naurattaa ihan hirveesti. Radio Rock mölysi täysillä ja mä löin jarrujalalla tahtia lattiaan, ihan rauhoittuneena ja hyväntuulisena cruisailin.... tila-autolla jonka takapenkillä pönöttää kaksi lastenistuinta. No, eipä kukaan oo kieltänyt kai tila-autolla cruisailua.
Vähän kyllä oli tylsä fiilis lähtiessä kun isompi likka tuli itkien ovelle ja kysyi että tuuthan äiti varmasti takaisin. Enkä siis lähtenyt mitenkään karjuen ja ovet paukkuen kuten joskus on käynyt. Enkä varmasti oo koskaan ollut pois kauempaa kuin puoli tuntia - tunnin. Koitin sitten selittää siinä tyttöä haliessani että äiti käy vain vähän ajelulla kun äidin pää on niin täynnä ääntä että käy melkein kipeästi. Ja että ihan varmasti tulen pian takaisin ja tuon ranskistakanaa. Miten sitä selittää nelivuotiaalle että pää hajoo jos ei pääse hetkes pois kotoa? Ja miten saisi tuon puolison tajuamaan että mulla pitäisi oikeasti olla kotonakin mahdollisuus vetäytyä jonnekin hetkeksi. Jonnekin muualle kun keittiöön tai makkariin jonka oven takana lapset rynkyttää ja huutaa / itkee.
